Sodan muistomerkki epäsopiva

Suomalaisilla on hankala suhde omaan historiaansa. Valinta historiallisista ylpeydenaiheista on ollut vaikea. Vaikeus selittyy ehkä luonteellamme, jossa esiintyy ylimitoitettuna nöyryys. Ei tahdota olla ylpeitä yhdessä järjestämästämme hyvinvoinnista; muun muassa sosiaalihuollosta ja työelämän ehdoista (joita molempia parhaillaan Kokoomuksen johdolla teurastetaan “talouden alttarilla”).

Mallia “oikeista ylpeydenaiheista” otetaan jälleen ulkomailta. Siellä ainoa ylpeyden kohde saattaa hyvinkin olla joku käpynen sota. Ymmärrämme esimerkiksi hyvin Kreikan ylpeyden spartalaisistaan tai Marathonin taistelusta – ei paljon muuta ole!

 

Onkin tässä kontekstissa vaikea toimia omaperäisesti ja kokea ansaittua tyytyväisyyttä jostain todellisesta – nostaa patsas esimerkiksi maksuttoman koulutuksen puolesta?

Nyt Helsingin väistyvä kaupunginhallitus on päättänyt kokouksessaan 7.1. sijoittaa “Talvisodan kansallisen muistomerkin” Kasarmintorille.

 

Talvisodan muistomerkin tarpeellisuutta on hyvä pohtia. Kansalaiskeskustelu patsaan ympäriltä oli kuitenkin hyvin vaisua ja ohi hetkessä. Onko niin, ettei sotiin liittyvien muistojen käyttö 2000-luvulla yhteiskunnallisissa asiayhteyksissä kirvoita keskusteluun?

Roskalehdistö ja turhantoimittajat käyttävät muistoa monesti omiin päämääriinsä. Jopa YLE:n toimittaja kysyy “Minkälaisia kauniita muistoja teillä on rintamalta?” sotaveteraanilta ja lotalta itsenäisyyspäivän juhlissa.

Veteraanien, lottien ja sodan epäsopiva käyttö ja hyödyntäminen nykyisellä tavalla on hyvin huolestuttavaa. Ajatus opettavaisesta historiantuntemuksesta jää pahasti jalkoihin, kun näitä kaikkia käytetään surutta keppihevosena melkeinpä mihin tahansa tarkoituksiin.

 

Tämän lisäksi sodan muistaminen on itsessään irvokasta, vaikka siihen olisi ladattu vaikka mitä tunteellista hössötystä kansan yhtenäisyydestä (sekä muusta tavoiteltavasta ja positiivisesta).

Sotaan on päädytty epäonnistuneen diplomatian seurauksena, eli huonojen poliittisten päätösten kautta, ja sota sisältää aina surua ja kuolemaa. Ansaitseeko ihmisten tappaminen muistomerkin?

Mitä tulee sodassa menehtyneiden muistamiseen, on se enemmän kuin tarpeellista, ja tätä tarkoitusta varten on Pro Patria -muistomerkit.

Henkensä menettäneiden ajatuksia ei voi tiivistää yhdeksi mietteeksi, mutta varmaa on itse sodan lopputulos, joka on heidän uhrauksensa kautta nykyisenlainen Suomi. Tätä pidän itse korkeassa arvossa, tarvitsematta sotavertauksia ja tappamisesta muistuttavia muistomerkkejä.

 

Historia on yleisesti ottaen tärkeää. Sotahistoria näistä yhtenä tärkeimmistä. Osataksemme olla toistamatta aikaisemmin tehtyjä virheitä on muistettava rauhan tärkeys sekä sodan kauhut ja kamaluudet. Sotien ylimitoitettu “käyttö” nykyisessä yhteiskunnassamme on kuitenkin väärä tapa vastaanottaa tulevaa ja kunnioittaa aiemmin tapahtunutta. Sotien muistomerkit kuuluvat hautausmaille. Kasarmintorille suunniteltavaa miljoonapatsasta ei tulisi pystyttää.

 

(Hieman irrallisena) Loppukaneettina: Veteraanien hyväksikäytön on loputtava, veteraanirahastojen varat on käytettävä veteraanien vielä eläessä ja veteraanijärjestöjen on lakkautettava itsensä viimeisen sotaveteraanin kuoltua.

Kirjoitus on ollut aikaisemmin esillä Uudessa Suomessa: http://nyholm.puheenvuoro.uusisuomi.fi/129961-sodan-muistomerkki-epasopiva